Rss Feed

Posts Tagged ‘ongelmia’

  1. Kohta kaksi vee!

    December 7, 2012 by Hanna-Mari

    E täyttää kaksi reilun viikon päästä. Uskomatonta, miten nopeasti aika on kulunut! Lähestyvän synttärin kunniaksi tilannekatsaus siihen, miten ruokailu sujuu lapselta, jota ei ole tarvinnut syöttää (niin, paitsi lyhyinä mutta intensiivisinä eksistentiaalinen ahdistus -kausinaan).

    Kaikki menee, paitsi…

    E söisi ennakkoluulottomasti lähes kaikkea, mutta kiertää kaukaa tavallisen maidon, tomaattipohjaiset ruoat, munakoison ja paprikat. Allergioita hänellä ei ole todettu, epäilty kyllä vaikka mitä, ja se onkin ainoa asia, joka on ollut syömisessä meillä kurjaa. Esimerkiksi kalaa ja maitotuotteita olemme testanneet säännöllisesti pikkumäärissä aina uudelleen. Vuohenmaito tuntuu sopivan, mutta toistaiseksi hänen ruokajuomansa on useimmiten kauramaito.

    Herkkujen kanssa vanhemmat ovat lähes yhtä kireitä kuin ennenkin: tyyppi ei tiedä, mitä karkit ovat, saa pillimehun poikkeustilanteessa ja vetää silloin tällöin ikionnellisena keksin. Synttäreille tehdään tietty kakkua. Mutta mitenhän kauan saman saa onnistumaan toisen lapsen kanssa..?

    Tämä jengi söi keittiössämme tänään.

    Innokas keittiöapuri

    Juuri nyt on meneillään kohtuullisen vaivaton ruoanlaittokausi. Kun keittiössä tapahtuu, tulee E mukaan toimintaan. Hän vie oma-alotteisesti ruokailuvälineitä pöytään ja kattaa sekä kokkaa sen jälkeen vaihtelevalle yleisölle. Myös tiskikoneen tyhjentäminen on tyypistä kerrassaan ihanaa hommaa. Olemme jo sopeutuneet siihen, että lusikat ja haarukat ovat laatikossaan vaihtelevassa järjestyksessä.

    Välineinä haarukka, lusikka ja kädet

    E on opetellut käyttämään veistä ja sille päälle sattuessaan leikkaa innoissaan mitä tahansa ruokaa omalla lautasellaan. Keittiöhommissa hän saattaa hakea leikkuulaudan, pyytää omaa veistään ja porkkananpalasta, jota katkoo keskittyneenä. Ruokapöydässä tavallinen kuvio on tämä: ruokailuvälineitä vaaditaan käyttöön, ruokaa asetellaan niihin suurella intohimolla – ja napataan lopulta sormin suuhun. Eiköhän tuo kouluikään mennessä luovu sormiruokailusta!


  2. NIrsoilua ja muuta normaalia

    April 22, 2012 by Hanna-Mari

    Sormiruokailijalapset eivät nirsoile, viihtyvät pöydässä yhtä pitkään kuin aikuisetkin ja ovat siistejä syöjiä reilun vuoden ikään mennessä.

    Ja kököt. Alkuhuuma oli hieno vaihe, joka kesti ihanan pitkään, mutta nyt on meno toinen. Nimittäin:

    1. Nirsoilu. Ensimmäisenä päivänä ruoka-annos häviää hetkessä, tyyppi pyytää lisää ja syö kaikkiaan valtavan annoksen äänekkäästi nautiskellen. Seuraavan kerran tarjoiltuna sama ruoka työnnetään välittömästi kauemmaksi ja sanotaan pontevasti Ei.

    2. Viihdevaatimus. E on edelleen hidas syöjä, mikä helpottaa ravintolakeikkoja huomattavasti, mutta kyllä kulta-ajat ovat tässäkin lajissa toistaiseksi takanapäin. Kun syöminen ei enää kiinnosta, on aivan sama, mitä herkkuja tarjolla vielä olisi. On päästävä syliin, jossa viihdytään kolme sekuntia, on päästävä moikkailemaan lähipöytien ihmisiä, leikkimään koristekasveilla, tutkimaan kenkiä, tukkimaan henkilökunnan reittejä, hirveen ikävästi keskeyttämään äidin hyvät jutut.

    3. Lurjustelu. Kysymys ei ole siitä, etteikö E osaisi syödä siististi. Osaa hän, erinomaisen hyvin, mutta kun ruoan pudottelu on jännittävää. Sitä on pakko tehdä. Maitoa on kaadettava ruoan sekaan, sekoiteltava, valutettava pöydälle ja lattialle. Kieltäminen saa aikaan virnistyksen, jonka edessä äidillä ja isillä on haastetta pitää pokkaa.

    Mitä näistä pitäisi päätellä? Että sormiruokailu ei tee autuaaksi. Se ei pelasta siltä, että lapsi on entistä innostunempi ympäristöstään eikä siltä, että tyyppi testaa, miten maailma hänen toimiinsa vastaa.

    Mutta mitäpä noista. Meillä on ollut ruokapöydässä tähän saakka enimmäkseen tosi kivaa, E pääsee pian auttamaan keittiöhommissa ja ruokakauppareissuja hän jo rakastaa. Normaali lapsi lienee hän.


  3. Syöttötuolittakin pärjää, mutta…

    April 7, 2012 by Hanna-Mari

    Pysyn tässä niin kauan, kunnes nälkä lähtee.

    …ei kovin pitkiä aikoja kerrallaan. E:llä on kyseenalainen mieliteko pompata seisomaan syöttötuolissaan, ja hinku pöydälle kiipeämiseen vain kasvaa, jos hän istuu tavallisella tuolilla.

    Näitä syöttötuolittomia ruokailuhetkiä on viime päivinä ollut, sillä saavuimme iso- ja isoisovanhempien pöytävieraiksi pääsiäisen ajaksi. Nuorin ruokailija yltää jo syömään tavallisella tuolilla istuen ainakin, jos pepun alla on pino lehtiä tai puhelinluettelo.

    Hyvää pääsiäistä, rahkaherkkuja ja lapsilta salaa syötyjä suklaamunia kaikille!


  4. Kannattaako sormiruokailu?

    January 1, 2012 by Hanna-Mari

    Sotku, läheinen tuttavamme.

    Vuoden vaihtuminen sen aiheuttaa: on yhteenvedon aika. Aika kuluu huikean nopeasti.  Tämä blogi on ollut pystyssä jo reilut puoli vuotta, neiti E on kasvanut vauvasta taaperoksi ja on kehittynyt ruokailijana hurjasti. Katsoin äsken läpi valokuvia koko siltä ajalta, kun tyyppi on vetänyt kiinteää ruokaa. Oli ihana huomata konkreettisesti, miten paljon sotku on kesästä huvennut.

    Alkutilanne meillä oli tämä: E ryhtyi opettelemaan syömistä hiukan päälle viisikuisena, jolloin hänen eteensä annettiin kurkun ja melonin palasia. Vinkki tuli neuvolasta. Täysimetys oli riittänyt ravinnontarpeeksi siihen asti, ja kiinteitä alettiin harjoitella suoraan sormiruokameiningillä. Ensin olin aikonut täysimettää puolivuotiaaksi. Ruokatreenit aloitettiin kuitenkin aiemmin, ja perustelin tätä sillä, että E saa rauhassa harjoitella ruokaan tarttumista, suussa pyörittelyä ja nielemistä ennen kuin varsinaista tarvetta kiinteälle ravinnolle ilmenee.

    Harjoittelupaloista siirryttiin parin viikon sisällä pehmeäksi keitettyihin parsakaalinpaloihin. Mukaan tuli myös puuro: äiti tai isi täytti tyypin lusikan, ja hän sai itse viedä sen suuhunsa.

    Italian-reissulla, ravintolassa, jossa ei ollut syöttötuoleja.

    Nykyisin neitimme syö hyvin kaikkea, mutta myös nirsoilua on alkanut ilmetä (oma postaus tulossa!). Jouluaattona fiilistelimme ruokapöydässä puolitoista tuntia, josta E viihtyi seurueessa koko ajan – jatkuvasti hiljakseen syöden, vaatien välillä äänekkäästi lisää ranskankermaa ja selostaen tarkasti omia jouluasioitaan.

    Jännintä koko touhussa on ollut se, kasvaako tyyppi tarpeeksi. Koska niin on onneksemme käynyt, neiti on ollut hyvin motivoitunut syömiseen ja hoksannut nälän ja ruoan yhteyden nopeasti, jää miinuspuolia sormiruokailusta kaksi: sotku (joka onneksi vähenee koko ajan) ja hitaus (jonka toisaalta voi nähdä myös hyvänä puolena: kaikki saavat syödä rauhassa pitkän kaavan mukaan, kun pienintä seuralaista odotellaan).

    Tähänastisen kokemuksen perusteella suosittelen sormiruokailua ainakin kahdesta syystä. (Voin suositella sitä varmaan kymmenestä syystä, mutta ehkä kysyjää ei viitsi uuvuttaa heti tällä yli-innokkuudella, joten jutun juonen voi tiivistää kahteen pääasiaan…) Ensinnäkin se on lapselle luontaista. Puolivuotiaat vievät suuhunsa kaiken, mitä käsiinsä saavat, joten ruokailu onnistuu kyllä. Ruoan käsittely suussa ja sen nieleminen ovat opeteltavia asioita, mutta ne hoituvat harjoittelulla. Jos lapsi ei heti hoksaa nälän ja syömisen yhteyttä, häntä voi hyvin lisäksi syöttää. En ymmärrä, miksi sormiruokailussakaan pitäisi olla ehdoton.

    Ja se toinen syy? Yhteisiä ruokahetkiä. Ei helikopterileikkejä lusikalla, ei leluarmeijaa viihdyttämässä syötettävää lasta, ei loputonta suostuttelua, vaan rento meno. Tiivistettynä: tämä on älyttömän kivaa.


  5. Totuus yksivuotiskakusta

    December 12, 2011 by Hanna-Mari

    Lässähdysosuus piilotettu taakse vasemmalle.

    Meillä juhlittiin viikonloppuna yksivuotissynttäriä (niisk ja mahtavaa!) himpun ennakkoon. Tarjoilujen kanssa suunnitelma oli tämä: vauvaystävällisiä susheja, täytettyjä minileipiä sekä tietenkin kakku.

    Putkeen se ei mennyt. Kakkuvisioni osoittautui turhan kunnianhimoiseksi. Tapahtui lässähdys.

    Ideana oli siis tehdä hiekkalinnan näköinen kakku, jossa on kolme kerrosta, joista jokainen on toinen toistaan pienempi kierros kääretorttua. Alin kerros oli iso ja monikierteinen. Se vielä onnistui. Toisen kerroksen kanssa en vielä kokoamisvaiheessa osannut panikoida, mutta kun poistuin huoneesta hetkeksi, odotti palatessa Pisan torni -ilmiö. Kolmatta kerrosta ei siis kannattanut edes yrittää, vaan ryhdyimme purkuhommiin ja päätimme tyytyä yksikerroksiseen kakkuun.

    No, sekään ei enää jaksanut pysyä pystyssä, vaan levähti toiselta puolelta pitkin kakkutarjotinta. Hetken aikaa mielessä oli itkuraivari, mutta sitten ryhdyin vatkaamaan lisää kerma-rahkakuorrutetta ja delegoin E:n isälle koristeiden pilkkomisen.

    Mutta maistuiko se? Kyllä. Yön yli muhinut kääretorttu oli kakulle oivallinen runko, joka mehustui mainiosti. Kuorrutteella ja koristeilla hämättiin ulkonäkö siedettäväksi. Hitot lässähdyksestä.


  6. Lusikan vaihteleva käyttöaste

    October 15, 2011 by Hanna-Mari

    Täytyykö kymmenkuisen vauvan osata käyttää lusikkaa? No tuskin. Meillä sitä on treenattu vaihtelevalla menestyksellä kuukausia, ja tulos – noh, vaihtelevaa on.

    Etsi kuvasta lusikka. Huomaa puurokäsi.

    Aivan ekoilla syömiskerroilla E ilahdutti esittämällä tehokkaasti, että hän hoksaa täysin lusikan idean: äidin täyttämä puurolusikka päätyi ihmeellisen usein suuhun ihan oikein päin – toki ohimon tai otsan kautta. Sittemmin kapistus on lentänyt lattialle satoja kertoja, sillä on huidottu äitiä ja isää sekä hakattu kuoppia pöytään.

    Nykyisin lusikkahommissa ollaan aamu- sekä iltapuurolla. E kaapii sillä annostaan ahkerasti, mutta varsinainen syöminen sujuu enimmäkseen käsin. Kun pahin nälkä on talttunut, tyyppi saattaa alkaa testailla lusikan toimivuutta, ja on muutamia kertoja onnistunut täyttämään sen itse (muutaman kerran juuri sen väärän pään) ja viemään koko lastin oikeaan osoitteeseen.

    Äidin mielessä on alkuvuodesta tavattu reilun vuoden ikäinen vauvatyyppi, joka söi nätisti lihapullia ja perunamuusia omalla lusikallaan. Tällä mielikuvalla eteenpäin!