Rss Feed

Posts Tagged ‘edistystä’

  1. Kohta kaksi vee!

    December 7, 2012 by Hanna-Mari

    E täyttää kaksi reilun viikon päästä. Uskomatonta, miten nopeasti aika on kulunut! Lähestyvän synttärin kunniaksi tilannekatsaus siihen, miten ruokailu sujuu lapselta, jota ei ole tarvinnut syöttää (niin, paitsi lyhyinä mutta intensiivisinä eksistentiaalinen ahdistus -kausinaan).

    Kaikki menee, paitsi…

    E söisi ennakkoluulottomasti lähes kaikkea, mutta kiertää kaukaa tavallisen maidon, tomaattipohjaiset ruoat, munakoison ja paprikat. Allergioita hänellä ei ole todettu, epäilty kyllä vaikka mitä, ja se onkin ainoa asia, joka on ollut syömisessä meillä kurjaa. Esimerkiksi kalaa ja maitotuotteita olemme testanneet säännöllisesti pikkumäärissä aina uudelleen. Vuohenmaito tuntuu sopivan, mutta toistaiseksi hänen ruokajuomansa on useimmiten kauramaito.

    Herkkujen kanssa vanhemmat ovat lähes yhtä kireitä kuin ennenkin: tyyppi ei tiedä, mitä karkit ovat, saa pillimehun poikkeustilanteessa ja vetää silloin tällöin ikionnellisena keksin. Synttäreille tehdään tietty kakkua. Mutta mitenhän kauan saman saa onnistumaan toisen lapsen kanssa..?

    Tämä jengi söi keittiössämme tänään.

    Innokas keittiöapuri

    Juuri nyt on meneillään kohtuullisen vaivaton ruoanlaittokausi. Kun keittiössä tapahtuu, tulee E mukaan toimintaan. Hän vie oma-alotteisesti ruokailuvälineitä pöytään ja kattaa sekä kokkaa sen jälkeen vaihtelevalle yleisölle. Myös tiskikoneen tyhjentäminen on tyypistä kerrassaan ihanaa hommaa. Olemme jo sopeutuneet siihen, että lusikat ja haarukat ovat laatikossaan vaihtelevassa järjestyksessä.

    Välineinä haarukka, lusikka ja kädet

    E on opetellut käyttämään veistä ja sille päälle sattuessaan leikkaa innoissaan mitä tahansa ruokaa omalla lautasellaan. Keittiöhommissa hän saattaa hakea leikkuulaudan, pyytää omaa veistään ja porkkananpalasta, jota katkoo keskittyneenä. Ruokapöydässä tavallinen kuvio on tämä: ruokailuvälineitä vaaditaan käyttöön, ruokaa asetellaan niihin suurella intohimolla – ja napataan lopulta sormin suuhun. Eiköhän tuo kouluikään mennessä luovu sormiruokailusta!


  2. Kasvissyöjä-äidin tragedia

    August 13, 2012 by Hanna-Mari

    E on alkanut puhua kaksisanaisia lauseita. Eilen olin lähdössä kauppaan, kun hän kajautti keittiöstä: Osta kinkkua. Äitiä, joka ei ole mikään suuri lihansyöjä, alkoi kovasti naurattaa.

    Kinkku on yksi tyypin herkuista, ja harvinainen sellainen, koska emme halua antaa hyvin suolaista ja säilöntäainein kyllästettyä kamaa mitenkään päivittäin. Jostain syystä muutkin suolaiset herkut ovat E:stä mahtavia: hän muun muassa rakastaa oliiveja, ja voisi ahmia niitä kymmenen putkeen.


  3. No kun kaveritkin

    May 27, 2012 by Hanna-Mari

    Ite kiipesin!

    E:n ystävien I:n ja I:n innoittamana uskalsimme testata Tripp Trappia ilman vauvaosaa. Tyypin ensifiilis oli täpinän ja jännityksen sekoitus, mutta nyt hän kiipeää innoissaan tuoliin ja alas ja tuntuu kasvaneen silmissä.

    Vielä pari viikkoa sitten ajatus syöttötuolittomuudesta tai edes avoimemmasta tuolista tuntui mahdottomalta, sillä E heilui niin paljon penkissään. Ehkä se oli vaihe, joka on toistaiseksi takanapäin, tai sitten “oikeassa” tuolissa istuminen on vain paljon hauskempaa. Vähemmän siivottavaakin siinä on, mistä aina iso plus!


  4. NIrsoilua ja muuta normaalia

    April 22, 2012 by Hanna-Mari

    Sormiruokailijalapset eivät nirsoile, viihtyvät pöydässä yhtä pitkään kuin aikuisetkin ja ovat siistejä syöjiä reilun vuoden ikään mennessä.

    Ja kököt. Alkuhuuma oli hieno vaihe, joka kesti ihanan pitkään, mutta nyt on meno toinen. Nimittäin:

    1. Nirsoilu. Ensimmäisenä päivänä ruoka-annos häviää hetkessä, tyyppi pyytää lisää ja syö kaikkiaan valtavan annoksen äänekkäästi nautiskellen. Seuraavan kerran tarjoiltuna sama ruoka työnnetään välittömästi kauemmaksi ja sanotaan pontevasti Ei.

    2. Viihdevaatimus. E on edelleen hidas syöjä, mikä helpottaa ravintolakeikkoja huomattavasti, mutta kyllä kulta-ajat ovat tässäkin lajissa toistaiseksi takanapäin. Kun syöminen ei enää kiinnosta, on aivan sama, mitä herkkuja tarjolla vielä olisi. On päästävä syliin, jossa viihdytään kolme sekuntia, on päästävä moikkailemaan lähipöytien ihmisiä, leikkimään koristekasveilla, tutkimaan kenkiä, tukkimaan henkilökunnan reittejä, hirveen ikävästi keskeyttämään äidin hyvät jutut.

    3. Lurjustelu. Kysymys ei ole siitä, etteikö E osaisi syödä siististi. Osaa hän, erinomaisen hyvin, mutta kun ruoan pudottelu on jännittävää. Sitä on pakko tehdä. Maitoa on kaadettava ruoan sekaan, sekoiteltava, valutettava pöydälle ja lattialle. Kieltäminen saa aikaan virnistyksen, jonka edessä äidillä ja isillä on haastetta pitää pokkaa.

    Mitä näistä pitäisi päätellä? Että sormiruokailu ei tee autuaaksi. Se ei pelasta siltä, että lapsi on entistä innostunempi ympäristöstään eikä siltä, että tyyppi testaa, miten maailma hänen toimiinsa vastaa.

    Mutta mitäpä noista. Meillä on ollut ruokapöydässä tähän saakka enimmäkseen tosi kivaa, E pääsee pian auttamaan keittiöhommissa ja ruokakauppareissuja hän jo rakastaa. Normaali lapsi lienee hän.


  5. Lusikalla, haarukalla vai käsin?

    March 28, 2012 by Hanna-Mari

    Mä vedän näillä kaikilla.

    Lusikka on ollut mukana ruokapöydässä jo ensimmäisistä puuroaterioista saakka, ja tämän vuoden ajan treenejä on jatkettu myös haarukalla.

    Ihastuttava väline, tuumaa E, joka esittelee usein ylpeänä haarukkaansa nappaamiaan ruoka-asioita. Hän pitää sekä lusikasta että haarukasta kiinni hyvin läheltä niiden “teräosaa” – ilmeisesti ruoan koordinointi suuhun asti onnistuu näin paremmin. Käytössä on ollut myös tavallinen aikuisten haarukka, jos neidin oma sattuu olemaan tiskissä.

    Kädet ovat silti koko ajan edelleen ruoassa. Kun nälkä on hurja, hienostelu jää. Pahimman nälän taltuttua E on tarttuu mielellään ruokailuvälineisiin, mutta ei jokaisella aterialla. Fiilisjuttuja, tuumaa hän, ja vastaa otsikon kysymykseen: näillä kaikilla. Tällä mentiin juuri lounaalla, joka oli hitti: Diapers and delicatessen -blogin sormiruokailijan pikaohratto oli tosi maistuvaa sekä äidin että tyttären mielestä. Tätä kirjoittaessa E jatkaa syömistä edelleen – nyt näköjään haarukan väärällä päällä. Ei tunnu haittaavan!


  6. Sormiruokailijan sotkupäivitys

    February 12, 2012 by Hanna-Mari

    Sormiruokailijamme E on nyt syönyt itse kahdeksan kuukauden ajan (jopas, miten aika meneekään!). Atomeiksi räjähtäneet parsakaalit ja seinille lentänyt puuro ovat enää haaleita tahroja muistissamme, ja nykytilanne on tämä:

    - Lattia pysyy puhtaana, ellei neito päätä juuri silloin testailla painovoimaa. Roiskeita sinne ei kuitenkaan enää lennä. Lusikka usein kyllä.

    - Hihallisia ruokaviittoja käytämme enää harvoin, koska usein ruokalapulla pärjää. Poikkeuksena ovat toki valuvat ruoka-asiat, jotka noruvat kivasti pitkin käsivarsia hihalle ja kainaloon (välillä ruokapöydässä pitää nimittäin hiukan moikkailla ja tuulettaa).

    - Vaatteita menee kyllä pesuun päivittäin ruokailun jälkeen, mutta läpikastuneiden ruokalappujen, ei niinkään järkyttävien ruokatahrojen takia.

    - Siivoaminen on kaikkiaan muuttunut siedettäväksi, sillä se ei enää vaadi pöydänalaista konttausmaratonia eikä useaa harsoa.

    Johtopäätös? Sormiruokailuperheessä voi tuntua siltä, ettei sotku lopu koskaan. Jos ei lopu, niin aivan varmasti ainakin vähenee, ja rajusti. Ystäväperheiden samanikäiset lapset ovat kaikki sormiruokailijoita, joten lähipiirissä emme voi tehdä sotkuvertailua sormiruokailleen ja syötetyn, nyt itse opettelevan lapsen välillä. Se olisi nyt kiinnostavaa.


  7. Kvinoa, keittojen kaveri

    February 11, 2012 by Hanna-Mari

    Maa-artisokkakeittoa sekä kvinoakasa.

    Kvinoa on syrjäyttänyt riisikakut keittojen kumppanina. Syynä tähän on se, että lusikan käyttö sujuu koko ajan ketterämmin, joten pieni sakeutus riittää tekemään esimerkiksi sosekeitosta riittävän jämäkkää syötävää.

    Kvinoa on loistava lisuke, sillä siinä on muihin viljoihin verrattuna reippaasti enemmän proteiinia, mineraaleja ja vitamiineja. Lisäksi se on vatsaystävällistä matskua, eli mainiota ruokaa myös pikkutyypeille. Toistaiseksi olen käyttänyt kvinoaa pelkästään keittojen lisukkeena, joten juu, pitäisi selvästi alkaa kehitellä niitä reseptejä!

    Ja se lusikointi. Lisääntyy ja edistyy koko ajan, mutta kyllä meillä paljon ollaan edelleen sormiruokailulinjoilla. Välillä hämmästelemme, miten ohutta litkua E saa käsillään kauhottua. Suuri välipalaherkkunsa Yosa (kahta makua saa sokerittomina ja probioottejakin löytyy, ovat olleet meillä suurmenestys) katoaa hervottoman innostusreaktion jälkeen hetkessä lautaselta aina samalla kaavalla: ensin puolet käsin suurimpaan himoon, loput kaavitaan lusikalla erittäin tarkasti niin, että lautaselle ei varmasti jää mitään.


  8. Hylkää ennakkoluulosi

    January 15, 2012 by Hanna-Mari

    …sillä:

    - Jääkaappikylmä tofu sellaisenaan voi olla lapsesi mielestä ihan hillitön herkku, vaikka se sinusta maistuisikin lähinnä kumilta

    - Tavalliselle maidolle opetteleva lapsi voi juoda sata kertaa mieluummin piimää kuin maitoa, vaikka kumpikaan vanhemmistaan ei näin tee

    - Vauvaikäinen tyyppi voi olla hulluna todella kirpeisiin marjoihin, ja pistellä jopa tyrniä menemään ilmeenkään värähtämättä

    - “Oudot” elintarvikkeet, kuten keitetty kvinoa tai tattaripuuro voivat maistua jälkeläisen mielestä herkullisilta, vaikka aiheuttaisivat yökötystä vanhemmissa sukupolvissa.

    Joten kaikkea terveellistä tarjolle vaan, ja pidetään se oma ilme kurissa!


  9. Kannattaako sormiruokailu?

    January 1, 2012 by Hanna-Mari

    Sotku, läheinen tuttavamme.

    Vuoden vaihtuminen sen aiheuttaa: on yhteenvedon aika. Aika kuluu huikean nopeasti.  Tämä blogi on ollut pystyssä jo reilut puoli vuotta, neiti E on kasvanut vauvasta taaperoksi ja on kehittynyt ruokailijana hurjasti. Katsoin äsken läpi valokuvia koko siltä ajalta, kun tyyppi on vetänyt kiinteää ruokaa. Oli ihana huomata konkreettisesti, miten paljon sotku on kesästä huvennut.

    Alkutilanne meillä oli tämä: E ryhtyi opettelemaan syömistä hiukan päälle viisikuisena, jolloin hänen eteensä annettiin kurkun ja melonin palasia. Vinkki tuli neuvolasta. Täysimetys oli riittänyt ravinnontarpeeksi siihen asti, ja kiinteitä alettiin harjoitella suoraan sormiruokameiningillä. Ensin olin aikonut täysimettää puolivuotiaaksi. Ruokatreenit aloitettiin kuitenkin aiemmin, ja perustelin tätä sillä, että E saa rauhassa harjoitella ruokaan tarttumista, suussa pyörittelyä ja nielemistä ennen kuin varsinaista tarvetta kiinteälle ravinnolle ilmenee.

    Harjoittelupaloista siirryttiin parin viikon sisällä pehmeäksi keitettyihin parsakaalinpaloihin. Mukaan tuli myös puuro: äiti tai isi täytti tyypin lusikan, ja hän sai itse viedä sen suuhunsa.

    Italian-reissulla, ravintolassa, jossa ei ollut syöttötuoleja.

    Nykyisin neitimme syö hyvin kaikkea, mutta myös nirsoilua on alkanut ilmetä (oma postaus tulossa!). Jouluaattona fiilistelimme ruokapöydässä puolitoista tuntia, josta E viihtyi seurueessa koko ajan – jatkuvasti hiljakseen syöden, vaatien välillä äänekkäästi lisää ranskankermaa ja selostaen tarkasti omia jouluasioitaan.

    Jännintä koko touhussa on ollut se, kasvaako tyyppi tarpeeksi. Koska niin on onneksemme käynyt, neiti on ollut hyvin motivoitunut syömiseen ja hoksannut nälän ja ruoan yhteyden nopeasti, jää miinuspuolia sormiruokailusta kaksi: sotku (joka onneksi vähenee koko ajan) ja hitaus (jonka toisaalta voi nähdä myös hyvänä puolena: kaikki saavat syödä rauhassa pitkän kaavan mukaan, kun pienintä seuralaista odotellaan).

    Tähänastisen kokemuksen perusteella suosittelen sormiruokailua ainakin kahdesta syystä. (Voin suositella sitä varmaan kymmenestä syystä, mutta ehkä kysyjää ei viitsi uuvuttaa heti tällä yli-innokkuudella, joten jutun juonen voi tiivistää kahteen pääasiaan…) Ensinnäkin se on lapselle luontaista. Puolivuotiaat vievät suuhunsa kaiken, mitä käsiinsä saavat, joten ruokailu onnistuu kyllä. Ruoan käsittely suussa ja sen nieleminen ovat opeteltavia asioita, mutta ne hoituvat harjoittelulla. Jos lapsi ei heti hoksaa nälän ja syömisen yhteyttä, häntä voi hyvin lisäksi syöttää. En ymmärrä, miksi sormiruokailussakaan pitäisi olla ehdoton.

    Ja se toinen syy? Yhteisiä ruokahetkiä. Ei helikopterileikkejä lusikalla, ei leluarmeijaa viihdyttämässä syötettävää lasta, ei loputonta suostuttelua, vaan rento meno. Tiivistettynä: tämä on älyttömän kivaa.


  10. Suuria harppauksia

    November 11, 2011 by Hanna-Mari

    Täydellä mukilla ei tarvitse hulluna kallistaa.

    Ilmeisesti lapset oppivat puuskissa. Kuukausien haahuilun jälkeen lusikan käyttöön on tullut meillä aivan uutta näppäryyttä, ja nokkamukin kanssa E:llä on jälleenlämmennyt rakkaussuhde.

    En osaa sanoa, koska se tapahtui, mutta aivan viime päivinä E on hoksannut lusikan käytöstä oleellisen. Hän käyttää sitä puurolla jo yhtä paljon kuin käsiäänkin (joita ei tietenkään vielä sovi unohtaa), yleensä myös oikein päin. Usein hän kauhoo puuroa lusikan kuperalla puolella, mutta kuitenkin. Alkuviikosta hän söi keittoa ensin käsin, mutta keskittyi sitten pitkään kastamaan lusikkaa soppaan ja viemään sitä suuhunsa. Pieni tippa meni kerrallaan, mutta idea, se on mitä ilmeisimmin ymmärretty.

    Lusikankäyttöä – kuten syömistä yleensäkään – ei ole erikseen opetettu. Syömishommien alkuvaiheessa puolivuotias E sai lusikan eteensä täytettynä, mutta luovuimme siitä nopeasti, kun homma alkoi sujua paremmin käsin. Sen jälkeen hän on tajunnut touhun itse mallista. On siis kannattanut istua itse vieressä, pysyä pokkana ja lusikoida puuroa samaan aikaan, kun toinen tutkii ruokaansa ja dippaa sitä vesilasiin.

    Ja vedestä puheen ollen: kerroin aiemmin, miten kireilin E:n vedenjuonnin kanssa. Ihan kuin pöydälle kaatuva vesi olisi jotenkin ikävämpää siivottavaa kuin esim. keitetty riisi… Pitkään menikin, että juotin häntä itse ensin nokkamukista, myöhemmin lasista. Sitten palasimme projekti nokkamukiin, ilman sitä tippalukkosysteemiä. Kannatti. Tyyppi riemastuu jo mukin nähdessään. Aluksi hän onnistui juomaan siitä lähinnä tuurilla sekä siksi, että se oli täytetty mahdollisimman täyteen – vaati siis vähemmän kallistamista. Jo muutaman päivän harjoittelun jälkeen hän kenottaa pää vinossa syöttötuolissaan, yrittää ensin juoda mukin pohjan kautta, mutta pian tajuaa kääntää kapineen oikein päin ja oikeaan asentoon. Ja harjoittelu jatkuu.

    Mitä tästä voi päätellä? Että lapsi tarvitsee pöytäseuraa, jolta oppia. Että sotkua tulee sietää. Että kannattaa jaksaa odottaa. Ei kannata hermostua lattialle lentävistä asioista. Lusikan ja mukin jaksaa kyllä nostaa uudestaan pöytään, ja se uskon, että se on hyvä tehdä hyvin vähäeleisesti.

    Kannattaa uskoa lapseen. Yksivuotissynttäreillä (kuukauden päästä!) syödään ehkä kakkua lusikalla. Niisk!