Rss Feed

Posts Tagged ‘asenteet’

  1. Harvinaiset herkut

    February 22, 2012 by Hanna-Mari

    Jaahas, uusi tuttavuus.

    Tiukkisäiti lepsuilee, vuorossa tunnustuksia: Karkkipäivää E:lle ei ole luvassa mahdollisimman pitkään aikaan, mutta pullalla hän on päässyt muutaman kerran herkuttelemaan. Näin sitä vedellään rajoja ihan mielivaltaisesti.

    Ensimmäinen kerta taisi olla isomummin luona. E istui leveästi leivinuunin kupeessa oloasussaan, ja pisteli puolikkaan lettipullapalasen selvästi nautiskellen. No kai nyt, isomummin pulla on ihan järkyttävän hyvää.

    Pullalipsumista on tapahtunut myös kahvilakäynneillä. Pari viikkoa sitten, laskiaispullakauden alussa, piipahdimme Briossissa, jonka palvelua haukutaan näköjään pitkin kaupunkia. Käynnillämme kaikki oli ihan ok, mutta se pulla, se oli täydellinen. Laskiaispullat (huom: hillolla!) ovat tämän äidin heikkous, ja kun E pisteli omia, huomattavasti terveellisempiä eväitään, yritin syödä pullan pois mahdollisimman vähäeleisesti. Kun neiti sitä eväidensä jälkeen pyysi, sai hänkin palasen, eikä tehnyt pullasta sen jälkeen suurempaa numeroa.

    Muistaakseni jotakin tämänkaltaista herkuttelusta mainitaan myös Omin sormin suuhun -kirjassa. Kun esimerkiksi jälkiruokiin suhtaudutaan rauhallisesti, ei niistä lapsenkaan mielessä tule jotakin erityistä kiihtymystä aiheuttavaa. Ei siis “ooh, mitä salaisia herkkuja täältä löytyykään” -juttuja, vaan mieluummin luontevaa “maistetaanko marjarahkaa?” -suhtautumista. Niin kauan kuin se vain toimii.


  2. Kannattaako sormiruokailu?

    January 1, 2012 by Hanna-Mari

    Sotku, läheinen tuttavamme.

    Vuoden vaihtuminen sen aiheuttaa: on yhteenvedon aika. Aika kuluu huikean nopeasti.  Tämä blogi on ollut pystyssä jo reilut puoli vuotta, neiti E on kasvanut vauvasta taaperoksi ja on kehittynyt ruokailijana hurjasti. Katsoin äsken läpi valokuvia koko siltä ajalta, kun tyyppi on vetänyt kiinteää ruokaa. Oli ihana huomata konkreettisesti, miten paljon sotku on kesästä huvennut.

    Alkutilanne meillä oli tämä: E ryhtyi opettelemaan syömistä hiukan päälle viisikuisena, jolloin hänen eteensä annettiin kurkun ja melonin palasia. Vinkki tuli neuvolasta. Täysimetys oli riittänyt ravinnontarpeeksi siihen asti, ja kiinteitä alettiin harjoitella suoraan sormiruokameiningillä. Ensin olin aikonut täysimettää puolivuotiaaksi. Ruokatreenit aloitettiin kuitenkin aiemmin, ja perustelin tätä sillä, että E saa rauhassa harjoitella ruokaan tarttumista, suussa pyörittelyä ja nielemistä ennen kuin varsinaista tarvetta kiinteälle ravinnolle ilmenee.

    Harjoittelupaloista siirryttiin parin viikon sisällä pehmeäksi keitettyihin parsakaalinpaloihin. Mukaan tuli myös puuro: äiti tai isi täytti tyypin lusikan, ja hän sai itse viedä sen suuhunsa.

    Italian-reissulla, ravintolassa, jossa ei ollut syöttötuoleja.

    Nykyisin neitimme syö hyvin kaikkea, mutta myös nirsoilua on alkanut ilmetä (oma postaus tulossa!). Jouluaattona fiilistelimme ruokapöydässä puolitoista tuntia, josta E viihtyi seurueessa koko ajan – jatkuvasti hiljakseen syöden, vaatien välillä äänekkäästi lisää ranskankermaa ja selostaen tarkasti omia jouluasioitaan.

    Jännintä koko touhussa on ollut se, kasvaako tyyppi tarpeeksi. Koska niin on onneksemme käynyt, neiti on ollut hyvin motivoitunut syömiseen ja hoksannut nälän ja ruoan yhteyden nopeasti, jää miinuspuolia sormiruokailusta kaksi: sotku (joka onneksi vähenee koko ajan) ja hitaus (jonka toisaalta voi nähdä myös hyvänä puolena: kaikki saavat syödä rauhassa pitkän kaavan mukaan, kun pienintä seuralaista odotellaan).

    Tähänastisen kokemuksen perusteella suosittelen sormiruokailua ainakin kahdesta syystä. (Voin suositella sitä varmaan kymmenestä syystä, mutta ehkä kysyjää ei viitsi uuvuttaa heti tällä yli-innokkuudella, joten jutun juonen voi tiivistää kahteen pääasiaan…) Ensinnäkin se on lapselle luontaista. Puolivuotiaat vievät suuhunsa kaiken, mitä käsiinsä saavat, joten ruokailu onnistuu kyllä. Ruoan käsittely suussa ja sen nieleminen ovat opeteltavia asioita, mutta ne hoituvat harjoittelulla. Jos lapsi ei heti hoksaa nälän ja syömisen yhteyttä, häntä voi hyvin lisäksi syöttää. En ymmärrä, miksi sormiruokailussakaan pitäisi olla ehdoton.

    Ja se toinen syy? Yhteisiä ruokahetkiä. Ei helikopterileikkejä lusikalla, ei leluarmeijaa viihdyttämässä syötettävää lasta, ei loputonta suostuttelua, vaan rento meno. Tiivistettynä: tämä on älyttömän kivaa.


  3. Matkakuumetta ja -hämmennystä

    September 21, 2011 by Hanna-Mari

    E:n ekaan kunnon ulkomaanmatkaan (Ruotsin-risteilyä ei lasketa) on valmistauduttu muun muassa googlettamalla. Tunnetaanko sormiruokailua Italiassa? Miten siellä suhtaudutaan imetykseen?

    Keskustelupalstojen asiantuntijat eivät petä. Asiallinen kysyjä, joka tiedusteli italialaisten suhtautumisesta ravintolassa imettämiseen, sai silmilleen saman tien lauman henkilöitä, jotka kertoivat, miten törkeää julkinen imettäminen on ja päivittelivät, miten äidit haluavat esitellä rintojaan tuntemattomille. Sormiruokailu Italiassa -haku vei vauvojen syömisaiheiseen keskusteluun, jossa joku “kymmenen vuotta Roomassa asunut joutui aina häpeämään suomalaisia lapsiperheitä ravintolassa” ja toinen toivoi, ettei “ikinä joudu samaan ravintolaan teidän porsastelevien penskojenne kanssa”.

    Hohhoijaa, tästä sitä lähdetään pahennusta aiheuttamaan.


  4. Koodisana: vettä

    September 17, 2011 by Hanna-Mari

    Tahmatassun vesilasi.

    Yhdeksänkuinen vauva tunnistaa muutamia sanoja, kertoi neuvolasta saatu opas. Meillä yksi niistä saattaa olla vettä.

    Iltapuurolla tänään homma meni nimittäin näin: E söi puurosta tuttuun tapaansa ensin banaanit, kaapi lautasta aikansa lusikalla, viskoi lusikan lattialle ja alkoi napsia puuroa suuhunsa käsin – kunnes yhtäkkiä ärsyyntyi. Mitäs mitäs, yritti hämmentynyt äiti, kunnes ymmärsi tiedustella: “Haluatko kulta vettä?”

    Tyypin ilme kirkastui saman tien, ja jalat alkoivat taas heilua pöydän alla. Hain lasin kaapista ja aloin laskea vettä hanasta, jolloin syöttötuolista kuului samaa ähinää, mitä E on pitänyt aina tietäessään, että maitoa on tulossa ja viime aikoina myös istuessaan ruokapöytään.

    Lasiin tarrattiin kaksin käsin, kun se vihdoin oli neidin ulottuvilla. Siitä juotiin antaumuksella ja leuka komeasti vuotaen. Juomisen lomassa lasiin tungettiin käsiä ja loiskeita pöydällä taputeltiin onnellisena. Sitten puuronsekainen vesi maistui taas.

    Toistaiseksi olemme pitäneet lasista tiukasti kiinni tyypin juodessa. Ihan hyvin käyttöön voisi ottaa muovimukin, jota E saisi rauhassa viskoa, mutta jotenkin ajatus siitä on tuntunut huonolta. Tälle ei ole mitään järkiperustetta. Mikä siinä onkin, että sotkua on kestetty hyvin jo monta kuukautta, mutta vesiloiskeet lattialla olisivat muka jotenkin liikaa? Eikö vesi nyt ole aika helppoa siivottavaa? Ja miten lapsi muka oppii, ellei saa opetella?

    Ihme porukkaa nämä vanhemmat.


  5. Voihan kasvujännitys

    August 3, 2011 by Hanna-Mari

    Kahdeksankuisneuvola-aika on sovittu, aikaa siihen vielä melkein kolme viikkoa. Onpa aikaa jännittää. Onko E kasvanut tarpeeksi? Pysynyt käyrillä? Mitä lääkäri, joka kehottaa kaikkia vanhempia syöttämään soseita jo nelikuiselle, sanoo sormiruokailusta? Millainen terkka meille tällä kertaa osuu, kun oma ihana on lomalla? Pitäisikö pysyä hiljaa ruokailutavoista siihen asti, että vaa’alla on käyty?

    Tai jos kävisi salaa puntarilla neuvolan aulassa jo kohta.

    Jännittää.


  6. Sosetta sormiruokailijalle

    August 1, 2011 by Hanna-Mari

    M/S Gabriella, ravintola Food Garden, alkuilta: “Olisiko mahdollista saada tälle pienelle vähän kanaa ja joitain kasviksia pehmeiksi keitettyinä palasina, ei soseena?”. “Kyllä, kysyn keittiöstä”. “Ja siis pehmeinä palasina, ei sos–” “Kyllä, ymmärsin”.

    Päästiin dippaushommiin.

    Hetkeä myöhemmin: “Ai, nää tuli nyt sit soseena”. “Niin, näin minä ymmärsin?!”.

    No, kananrinta oli viipaloitu nätisti pikku paloiksi, joten lievän huokailukohtauksen jälkeen sopeuduimme. Dippasin kanaa, mukana olleita riisikakunpalasia sekä ravintolan leipää soseisiin, karkeampaa parsaa hän mätti itse käsin ja koko pöytäseurue sai syödä rauhassa alkuruoista superihanaan jälkkäribuffetiin.

    Oli eka kerta, kun ravintolassa syöminen ei tuntunut pelkästään kivalta ja luontevalta. Pöydissä oli valkoiset liinat. Annoin E:lle sosetta lusikasta, hän veti sitä jotenkin ihmeellisesti henkeensä (vaarallista tuo soseiden syöminen!), luin tilanteen väärin ja tarjosin vettä, jolloin tyyppi laattasi syliinsä. Äidin teki mieli kiskaista toinenkin lasi viiniä.

    Loppupelissä kaikki meni kuitenkin hyvin. E söi kunnolla, tarjoilija kävi juttelemassa vielä mukaviakin ja ruoka oli hyvää. Lähdettyämme pöytään vaihdettiin puhdas, valkoinen liina. “Tää ei ollut meidän ainoa”, hymyili henkilökunta.


  7. Pinsettiote ja muuta lomalla opittua

    July 31, 2011 by Hanna-Mari

    E:n ekalla lomalla on tapahtunut ainakin näitä asioita:

    - On tilattu ihan oikea annos ravintolan listalta – hiukan sovellettuna, tosin, sillä paistetun lohen kanssa tarjoiltu perunat ja maustevoi vaihdettiin pehmeiksi keitettyihin kasvislohkoihin.

    - On käytetty omaa ruokailualustaa ravintoloissa, unohdettu se yhteen ja palattu jälleen syömään samaan paikkaan.

    - On ensimmäistä kertaa oksennettu ruokapöytään (tietenkin ravintolassa, eka kerta kun äitiä hiukka meinasi nolottaa).

    - On syöty ruotsinlaivan buffetista sekä tilattu ravintolasta ihan päteviä sormiruokailuannoksia.

    - On huomattu, että aamupuuron syönti ystävien mökillä ei todellakaan suju, jos vieressä touhuaa älyttömän mielenkiintoisia leikki-ikäisiä.

    - On vastailtu lukuisiin kysymyksiin E:n ruokailutottumuksista, oltu kauhean ylpeitä hänestä ja ehkäpä murrettu joitakin sormiruokailuun liittyviä ennakkoluuloja.

    - On opittu pinsettiote! Tyyppi poimii jo pieniä metsävadelmiakin näppärästi suuhunsa.

    Palaamme yksityiskohtiin pian!